Kevätjuhla

Ke­vät­juh­lia 2015 vie­tet­tiin pää­osin au­rin­koi­sin vaikk­ei eri­tyi­sen läm­pi­min il­moin. Lu­ki­om­me juh­las­sa la­ki­tus­ten ohes­sa oli ru­non­lau­sun­taa, pu­hei­ta, il­moi­tet­tu­ja ja yl­lä­tyk­sel­li­siä mu­siik­ki­e­si­tyk­siä sekä pe­rin­tei­set yh­teis­lau­lut.

Uuden ylioppilaan puhe

Hei tu­tut ja tun­te­mat­to­mat juh­la­vie­raat, ter­ve­tu­loa.

Tä­nään on iso päi­vä teil­le it­sel­len­ne tai jol­le­kul­le teil­le rak­kaal­le, luul­ta­vas­ti mo­lem­mil­le. Me tääl­lä edes­sä olem­me teh­neet töi­tä kol­me vuot­ta – vaih­te­le­vas­ti enem­män tai vä­hem­män ran­kas­ti – an­sai­tak­sem­me nämä ha­tut ja tä­män juh­lan, ja yk­kö­set ovat ym­mär­tääk­se­ni raa­han­neet tän­ne penk­ke­jä koko ei­li­sen ilta­päi­vän, jo­ten iha­naa, että pää­sit­te pai­kal­le.

Kaik­ki yli­op­pi­laat, jot­ka ovat jo käy­neet yli­o­pis­ton pää­sy­ko­keis­sa, huo­ma­si­vat var­mas­ti vii­meis­tään siel­lä, että lop­pu­jen lo­puk­si lu­kio-opis­ke­lu on aika lep­poi­saa. Joi­den­kin läh­tei­den mu­kaan eläm­me jopa vii­meis­tä ai­kaa elä­mäs­säm­me, kun meil­le on mah­dol­lis­ta lais­ko­tel­la mel­ko va­paas­ti ja me­nes­tyä sil­ti. Pari kuu­kaut­ta sit­ten penkkaripäivänä, kun meil­le var­si­nai­nen tun­nil­la is­tu­mi­nen lop­pui ja luku­loma al­koi, oli ylei­nen tun­nel­ma abien kes­kuu­des­sa sil­ti suh­teel­li­sen va­pau­tu­nut ja voi­ton­rie­mui­nen. Jon­kin­lai­ses­ta vuo­res­ta täs­sä on siis sel­väs­ti kii­vet­ty yli. Ja on­han työn kuin työn saat­ta­mi­nen kun­ni­al­la pää­tök­seen poik­keuk­set­ta hie­no asia – hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tun­nen it­se­ni voit­ta­jak­si kun saan kat­sot­tua tv-sar­jan lop­puun – jo­ten tä­nään olem­me an­sai­tus­ti erit­täin yl­pei­tä.

Jos­kin mie­les­tä­ni oi­keu­teen olla yl­peä ei pi­täi­si olla vaa­ti­muk­se­na kol­men vuo­den työ ja mon­ta lau­da­tu­ria. Suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa pe­rin­tei­ses­ti hy­vin kor­ke­al­le ar­vos­tet­tu­ja asi­oi­ta ovat nöy­ryys ja vaa­ti­mat­to­muus, ja eten­kin mei­dän suku­pol­vem­me saa jat­ku­vas­ti kuul­la selfiekulttuurista ja pröys­täi­lys­tä, joka on kuu­lem­ma hä­lyt­tä­vän yleis­tä nuor­ten kes­kuu­des­sa. Mut­ta mikä on tur­han vaa­ti­mat­to­muu­den point­ti? Mei­dän­kin ikä­luo­kas­sam­me ma­sen­nus, syö­mis­häi­ri­öt, stres­si ja muut itse­luot­ta­muk­sen puu­tok­sen oi­reet ovat ai­van riit­tä­vän ylei­siä. Omien saa­vu­tus­ten mi­tä­töin­ti on mo­nil­le joka­päi­väi­nen har­ras­tus, ja tun­nem­me it­sem­me ar­vot­to­mik­si jos emme saa ai­kai­sek­si sa­man ver­ran kuin joku muu. Ter­veel­le nöy­ryy­del­le on eh­dot­to­mas­ti aika ja paik­ka, mut­ta se ei ole jat­ku­va­na ala­sä­ve­le­nä joka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä – ma­ta­la mie­li­pide omas­ta it­ses­tä ei ole nöy­ryyt­tä, se on itse­tu­hoa. Asi­oi­den help­pous­kin on sub­jek­tii­vis­ta – mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti de­ri­voin­ti on las­ten­leik­kiä, sän­gys­tä ylös pää­se­mi­nen taas toi­si­naan mah­do­ton uro­teko. Eikä tämä ole pel­käs­tään nuor­ten on­gel­ma, meil­lä on kai­kil­la ti­laa ar­vos­taa it­se­äm­me enem­män.

Ih­mi­set ehkä hä­täi­le­vät myön­tää ra­kas­ta­van­sa it­se­ään yli­mie­li­sel­tä tai oma­hy­väi­sel­tä kuu­los­ta­mi­sen pe­los­sa, mut­ta on kym­me­nen ker­taa pa­rem­pi vaih­to­ehto suu­del­la pei­liä joka aamu kuin ku­lut­taa päi­vit­täin suu­rin osa ener­gi­as­taan sii­hen et miet­tii mi­ten riit­tä­mä­tön on. Kos­ka juu­ri sitä vaa­ti­mat­to­muus te­kee – se vie kai­ken ener­gi­an, jon­ka voi­si käyt­tää kaik­keen muu­hun jos op­pi­si ole­maan tyy­ty­väi­nen it­seen­sä. Eng­lan­nin kie­les­sä on sa­non­ta not to blow my own horn, ”en ha­lu­ai­si soit­taa omaa tor­ve­a­ni”, eli en nyt ha­lu­ai­si kai­lot­taa omia saa­vu­tuk­si­a­ni. Her­ran jes­tas. Kyl­lä sitä vä­lil­lä muut­kin soit­taa, mut­ta miks­ei jo­kai­sel­la oli­si oi­keus soit­taa tor­ve­aan myös itse? On us­ko­mat­to­man va­paut­ta­vaa he­rä­tä an­taa it­sel­leen lupa olla an­teek­si pyy­tä­mät­tä yl­peä, myön­tää it­sel­leen ja muil­le ole­van­sa hyvä ja kau­nis ja em­paat­ti­nen ja äly­käs, ku­ten kaik­ki täs­sä­kin sa­lis­sa ovat. Kan­nat­taa ko­keil­la.

Voit­te us­koa, että täl­lä elä­män­a­sen­teel­la pait­si ys­tä­vä­ni, myös puo­li muu­ta lah­tea on saa­nut kuul­la pit­kän ma­te­ma­tii­kan lau­da­tu­ris­ta­ni. Kii­tos, Kol­jo­nen – voit­te te­kin kaik­ki aja­tel­la mua seu­raa­van ker­ran kun ootte heit­tä­mäs­sä ty­pe­rän vit­sin sii­tä, että ty­töt ei osaa ma­tik­kaa.

So­si­aa­li­nen tuki­verk­ko on tär­keä sil­loin kun on jo­tain hy­vää ker­rot­ta­vaa, mut vie­lä tär­ke­äm­pi kun ei jak­sa olla po­si­tii­vi­nen ja pi­tää itestään. Olem­me kaik­ki osa jon­kun tuki­verk­koa ja voim­me vai­kut­taa hur­jas­ti myös nii­hin joi­ta emme tun­ne­ta, jo­ten sen li­säk­si että ra­kas­tat­te it­se­än­ne, muis­ta­kaa ra­kas­taa myös ih­mi­siä ym­pä­ril­län­ne. Yli­mää­räi­nen ne­ga­tii­vi­suus mui­ta koh­taan on uu­vut­ta­vaa, ja sii­tä irti pääs­tä­mi­nen va­paut­taa ja puh­dis­taa il­maa.

Usein kuu­lee myös, että ku­kaan ei ra­kas­ta si­nua en­nen kuin ra­kas­tat en­sin it­se­ä­si, mut­ta se ei mis­sään ni­mes­sä ole tot­ta. Aina ei voi näh­dä it­se­ään hy­väs­sä va­los­sa, ja sen ta­kia nii­nä het­ki­nä kun löy­dät it­ses­tä­si po­si­tii­vi­suut­ta, sen pi­tää an­taa tul­via oman pään yli ja vai­kut­taa kaik­kiin mui­hin­kin. Pait­si ver­tais­tu­keen, ys­tä­vien kans­sa on myös hyvä ot­taa tau­ko­ja ar­jes­ta – ke­nen­kään pää ei kes­tä ja elä­mä ei ole elä­mi­sen ar­vois­ta, jos ei kos­kaan juo vä­hän vii­niä kun pi­täi­si teh­dä läk­sy­jä tai lu­kea ylppäreihin. Tai ku­ten Os­car Wilde il­mai­si sa­man asi­an, ”Ny­kyi­sin ih­mi­set vä­hi­tel­len kuo­le­vat hii­pi­vään jär­ke­vyy­teen ja huo­maa­vat lii­an myö­hään, että ai­no­at asi­at joi­ta ei kos­kaan tar­vit­se ka­tua, ovat hei­dän ereh­dyk­sen­sä” (Dorian Grayn muo­to­kuva).

Ote­taan siis, hy­vät juh­la­vie­raat, tä­nään tau­ko ja juh­li­taan. Lo­puk­si vie­lä kii­tok­set kol­men vuo­den ajal­ta – kii­tos reh­to­ri Lee­na Akola, jol­la huu­mo­ri py­syi mu­ka­na sil­loin­kin, kun ke­tään muu­ta ei enää pal­jon nau­rat­ta­nut mei­dän pel­lei­ly. Kii­tos sii­voo­jat ja keit­tä­jät, jot­ka lu­ke­mat­to­mat ker­rat pe­las­tit­te mei­dät kun teim­me jo­tain op­pi­las­kun­nan hal­li­tuk­sen kans­sa ja unoh­dim­me os­taa jo­tain elin­tär­ke­ää. Lo­put­to­mas­ti kii­tos koko opet­ta­ja­kun­ta – olet­te toi­mi­neet kär­si­väl­li­si­nä mentoreina, ys­tä­vi­nä ja vä­ki­sin­kin vä­lil­lä ko­men­ta­ji­na. Eni­ten kui­ten­kin kii­tos juh­la­vie­raat ja ar­von yli­op­pi­laat, te olet­te an­sain­neet kai­ken ylis­tyk­sen jota teil­le suo­daan tä­nään ja enem­män.

Pi­tä­kää hyvä juh­la­päi­vä. Kans­sa­yli­op­pi­laat, tä­nään on mei­dän päi­vä, mut­ta niin on huo­men­na­kin.

Liida Va­la­ja

Tuo­rei­ta yli­oppi­lai­ta. Kuva: Timo Lai­ti­la

Uu­te­na yli­op­pi­laa­na pu­hu­nut Liida Va­la­ja. Kuva: Timo Lai­ti­la

La­val­la Han­na Mark­ka­nen ja Lau­ri Kaijomaa. Kuva: Timo Lai­ti­la