Lukuvuosi huipentui lauantaina 1.6.2013 kevät- ja ylioppilasjuhlaan, joka tänä vuonna osui siis sopivasti kesäkuun ensimmäiselle päivälle. Kauniiden runo- ja musiikkiesitysten säestämänä uudet ylioppilaat saivat lakkinsa ja nuoremmat ikäluokat todistuksensa.
Keväällä 2013 oli Tiirismaan lukon vuoro olla päävastuullisena Lahden lukioiden uusien ylioppilaiden tilaisuudessa Lahden sankarihautausmaalla. Tämä tarkoitti mm. sitä, että airueet, seppelenlaskijat, Suomen lipun kantaja ja ylioppilaan puheen pitäjä olivat lukiomme tuoreita ylioppilaita. Lisäksi tyttökuoro Tiirikassa mukana olleet ylioppilaat esittivät lauluesityksen.
Uuden ylioppilaan puhe
Arvoisa rehtori, hyvät opettajat, kutsuvieraat ja muu juhlayleisö, sekä tietenkin te uudet, kauniit ja komeat ylioppilaat.
Tässä puhuu satunnaisotos joukosta, joka on juuri todistettavasti omaksunut lukion opetussuunnitelman mukaiset tiedot ja taidot sekä saavuttanut lukion tavoitteiden mukaisen riittävän kypsyyden. Kovaa puhetta, eikö? Kuka tahansa teistä tuoreista ylioppilaista voisi nyt tulla tänne minun paikalleni ja väittää vankasti tietävänsä ”kaikesta kaiken” ilman, että kukaan sitä liiemmin epäilisi – Vanhat uskovat kaiken, keski-ikäiset epäilevät kaikkea ja, nuoret, tietävät kaiken. Päässä keikkuva valkolakki on jo vuosikaudet viestittänyt oppineisuuden ja sivistyneisyyden huipentumisesta. Nyt takana on vuorostamme meidän melkein 12 vuoden opintojatkumo ja itse asian käsittämistä ja sisäistämistä vaille päätöksessään.
Niinkin arkisesta asiasta kuin koulunkäynnistä, voi yllättäen jalostua näin juhlava ja varmasti ikimuistoinen tunnelma. Ainakin minulle tämä on ensimmäinen kerta, kun todella tunnen saaneeni päätökseen jotakin arvokasta ja vaikuttavaa, jossa tiedän olevani kehittynyt ja josta voin olla ylpeä.
Lukion opetussuunnitelman mukaiseen tavoitteeseen eli tähän odotettuun päivään on ylioppilas päässyt kansainvälisestikin tehokkaaksi todetulla menetelmällä. Aluksi taotaan – vaikka väkisin- päähän pakolliset perustiedot. Tätä seuraa opitun syventäminen ja soveltaminen oman mielenkiinnon ja kiinnostuksen mukaan. Eräänlaiseksi oppimisen syventämiseksi laskisin integraalijatkokurssien ja kielten puhumiseen keskittymisen lisäksi kaiken sen, mitä olemme vähintään 75 istutun kurssin ulkopuolella omaksuneet.
Syvennytty on varsinkin sosiaalisissa suhteissa. Ensimmäisen luokan ensimmäisellä (ja joidenkin kohdalla myös kutakuinkin viimeisellä) ryhmänohjaustunnilla vallitsi jännittynyt ja ennakkoluuloinenkin tunnelma, kun uusi vuosikerta muukalaisia alkoi arasti tutustua toisiinsa. Ajan kuluessa huomattiin, että hippien, hollolalaisten ja heviin vannojien sävyttämästä joukostahan löytyi mahtavia, hullunhulppeita persoonia, joista ei nyt tohtisikaan erota. Viime helmikuussa, penkkaripäivänä, kiinnitti huomiotani se positiivisuutta puhkuva, yhteen hiileen puhaltamisen fiilis, joka suurelta määrältä abiturientteja onnistui saavuttaa yhdessä. Harmi, että kolme vuotta kului näin nopeasti.
>Oppiainerajat ylittäviä opintoja olemme päässeet harjoittamaan esimerkiksi kuorojen voimin ulkomaanmatkoilla. Italiassa musiikki sai aivan uuden ulottuvuuden, sillä nostimme laulamisen fyysistä liikuntasuoritusta vastaavalle tasolle. Tämä onnistui hoilattuamme yhtäjaksoisesti toista tuntia hiostavien kirkkojen korokkeilla päivä toisensa jälkeen. Vaikka ajoittain kaikkensa antanutta laulajaa kaatui kuin keilaa konsanaan, laulu raikasi. Vaadittiinpa reissulta vankkaa terveystiedon osaamistakin. Tuhti nesteytys ja raikkaiden merenelävien täyteinen ruokavalio oli pelastus niille muutamalle, jotka eivät maanneet mustekalat rinnuksillaan karanteenihuoneessa.
Pienenä tyttönä mielikuvani lukioikään päässeistä oli selvä. Silloisen ajatuskulkuni mukaan olisimme nyt vakavoituneita aikuisia, joilla elämänkokemusta on kertynyt jo niin paljon, että kykenemme joka hetki järkeviin ratkaisuihin ja itsemme toteuttaminen on kaikin puolin säntillistä. Vaan mitä kertoivat palotien tukkineet, usein söpösti vierekkäin parkkeeratut bemarit ja lukuisat koulupäivän aikana vietetyt hapettomat raadonluolan zombipelisessiot tulevista ylioppilaista? Kuvitellun yli-ihmisen kriteerit eivät taida täyttyä, mutta ei tarvitsekaan. Hulluttelu on aina paikallaan, kunhan se on sopivasti balanssissa ahkeran työnteon kanssa. Se maaginen ja paljon puhuttu Tipalan henki onkin syntynyt mielestäni taidosta tavoittaa rento, mutta tekevä ilmapiiri.
Turvallisin mielin jätämme rakkaan Tipalan taaksemme. Uskon, että loistokkaisiin suorituksiin ja Tipalan henkeen panostetaan koulussamme myös jatkossa. Luottavaisin mielin täältä lähtee, sillä on han nuoremmat sukupolvet tilanneet opetusmateriaalikseen Cosmopolitanin vuosikerran ja Facebookkiinkin pääsee entistä näppärämmin tuliterien iPadien välityksellä. Korkea, ellei korkeampi, sijoitus valtakunnallisella tasolla on siis taattu.
Lienee tässä vaiheessa paikallaan kohdistaa huomio siihen oppimisen tekijään, joka on näkyvimmin mahdollistanut tämän muistettavan päivän. Harvemmin on tullut kiitettyä ohjia lujasti käsissään pitävää rehtoria, tai opettajia, jotka jokainen omalla panoksellaan – yksilöllisellä sellaisella – on jäänyt mieliin niin tiedoillaan kuin persoonallaankin. Oli sitten teho-opetuksen varmistamiseksi opetusmateriaalina suomenruotsalainen julkkiskokki, poikkeuksetta juntturaan menevät älytaulut tai tsemppaavat pullat ja kahvit, on kaikki tieto painunut juuri tarpeeksi päähän. Kiitos! Ei pidä unohtaa myöskään muita tärkeitä oppimistekijöitä. Psykologiaa luettuani opin, että ympäristötekijöillä on suuri vaikutus opiskeluun. Suurkiitos siivoojille ja vahtimestareille siitä, että huomiomme on pystynyt epäsiisteyden ja -järjestyksen sijaan kiinnittymään kaikkein olennaisimpaan. Ruokalan väkeä kiitämme toden totta vireystasomme säilyttämisestä!
Koulutien päättyminen on toki helpottavaa, mutta myös vähän haikeaa. Tähän asti olemme saaneet kulkea lähes valmiiksi reititettyä polkua, jonka varrella on voinut viihtyä ja olla turvassa. Huomisen on tiennyt aina koittavan samoilla tutuilla käytävillä, samojen tuttujen kasvojen ympäröimänä. Entä nyt? Olo on oikeastaan kuin olisi maailman laidalla, pakotettuna hyppäämään ennalta-arvaamattomaan. Emmehän me silti halua olla hyppäämättä. Tuntuu suorastaan uskaliaalta ja itsevarmalta, kiitos kaiken turvallisen entisen. Oikeastaan tekee jo kovin paljon mieli ponnistaa.
Tarkoitus ei tietenkään ole olla valmis eikä välttämättä tulla valmiiksi vielä pitkään aikaan. Omannäköiseksi räätälöityä elämää etsiessä täytyy myös poiketa polulta. Lähipiiri tietää, että omat harha-askeleeni jatko-opintojen suhteen olen mahdollisesti jo varsin reippaalla harppauksella ottanut, mutta miksipä en ottaisi muutaman lisääkin, sillä tiedän, että aikaa nuorella on! Unelmat on silti syytä pitää visusti mielessä ja luvata itselleen tavoittaa ne vielä joku kaunis päivä – ennemmin tai myöhemmin.
Toteutetaan unelmiamme, levitetään rohkeasti siipiämme ja kerätään kokemuksia – mitä vaan, kunhan toteutamme elämäämme oman toiveen mukaan. Mitä muuta meillä on kuin aikaa? Erasmus Rotterdamilaisen sanoin: ”Vierivä kivi ei sammaloidu.”
Laulaja, lauluntekijä Olavi Uusivirran Tiet etäisyyksiin -kappaleen säkeet kuvaavat mielestäni sitä nuoruuden paloa, jota täytyy uskaltaa kaiken kaavamaisen koulumaailmankin keskellä elää, sillä tiet unelmiin avautuvat vain kaikista rohkeimmille ja tervettä hulluutta omaaville.
Tiet etäisyyksiin saa rohkeimmat johdattaa; Siunattu hulluus suonissani juoksee, Joku mua kutsuu luokseen; Tukka putkella sinne ja takaisin.”
Toivon todella, että vietämme kaikki ikimuistoisen päivän, joka ei sitten muuten lopu iltaan. Onnea uusille ylioppilaille!
Julia Venesmaa
Puhe sankarihaudalla
Arvoisat sotiemme veteraanit,
Hyvät ylioppilaat,
Sanotaan että ihminen on viisaimmillaan ollessaan vasta valmistunut ylioppilas. Lukiohan on yleissivistävä koulu ja meidän ylioppilaiden tieto ulottuu laajasti eri aloille. Lukion antaessa monipuoliset jatko-opintomahdollisuudet voimme ajatella ylpeänä, että meillä on valkolakit päässä ja elämä edessä.
Nämä haudat kätkevät miehiä, joilla oli samalla tapaa elämä edessään. Kuitenkin vuonna 1939, talvisodan syttyessä, kaikki palvelusikäiset miehet kutsuttiin armeijan joukkoihin puolustamaan maatamme. Nämä miehet omistivat elämänsä Isänmaalle ja näin mahdollistivat, että olemme saanet käydä koulumme ja suorittaa ylioppilastutkintomme vapaassa, itsenäisessä Suomessa.
Meidän sukupolvellemme sota on tuttu vain teoriassa. Olemme kuulleet siitä koulussa, lukeneet kirjoista ja nähneet valkokankaalla, mutta meillä ei ole omakohtaista kokemusta. Näin ollen edellisten sukupolvien uhrauksia puolestamme voi olla vaikea käsittää. Sankarihaudoilla saamme olla kiitollisia heille, jotka ovat varjelleet maamme rajoja ja jotka antoivat elämänsä, jottei meidän olekaan tarvinnut kokea sotien kauheuksia. Oma isopappani taisteli etulinjassa reilut 5 vuotta ja vaarini käveli evakkona Karjalasta pommituksia väistellen. Meidän ikäpolvellamme on tehtävänä osoittaa kiitollisuus menneille polville ja erityisesti sankarivainajille, jotka olivat lunastamassa vapautta meille kaikille.
Luen V.A Koskenniemen runon Rajamiesten marssi jossa kerrotaan sodassa mukana olleen nuoren ajatuksia:
Me valvomme tuulessa, tuiskussa rajan,
missä hiipii kyttäin askelet arat,
me turvaamme tuholta kotimme majan,
me suojaamme Suomen peltojen sarat,
me katsomme syvään selkosen yöhön,
jott ei aamu vainon viestejä toisi,
jotta raatajat rauhassa nukkua voisi
ja herätä huoletta huomenen työhön
Rakovalkeoilla, Otavan alla,
me opimme korpien sankarisadut,
miten isästä poikaan kunnialla
ovat hiihdetyt Suomen miesten ladut,
miten suur oli urhojen, uhrien luku,
miten syvät haavat vainon ajan.
Me valvomme tuulessa, tuiskussa rajan,
ole rauhassa, Suomi, ei vartios nuku.
Me olemme saaneet syntyä maahan jonka vapauden edelliset sukupolvet ovat turvanneet ja hyvinvointiyhteiskuntaan, joka sotien runtelemasta maasta on rakennettu. Olemme saaneet istua ikään kuin valmiiksi katettuun pöytään, ja nyt on meidän vuoromme ottaa ohjat käsiimme ja jatkaa kiitollisin sydämin edellisten sukupolvien tekemää hienoa ja arvokasta työtä. Me ylioppilaat jatkamme tästä nyt matkaa kukin omalla elämän tiellämme tietoisena siitä perinnöstä, jonka menneet sukupolvet ovat meille antaneet.
Suvi Petsalo
Vuosikertomus2012-201316.5.2013