Santtu-Matias Rouvali
Koulumme senioriyhdistyksen (Tipalan seniorit ry.) jakaman Vuoden Tipalalainen –palkinnon sai tänä vuonna kapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Arvonimi myönnetään ansioituneelle Tiirismaan lukion entiselle opiskelijalle, ja 28-vuotias Rouvali on toiminut nimekkäiden sinfoniaorkestereiden kapellimestarina jo vuodesta 2009 ja tullut viime aikoina tutuksi yhä useammille johdettuaan Tampere Filharmoniaa itsenäisyyspäivän vastaanoton juhlakonsertissa. Nuoren kapellimestarin ura on nousukiidossa, mutta Tipalassa vietetyistä päivistäkään ei ole järin pitkä aika. Rouvali itse soittaa perkussioita, ja kertoi, että kiireen ja hohdokkaan orkesterielämän ohella olisi toisinaan mukavaa istua taas rumpusetin taakse soittamaan rokkia.
Haluaisitko kertoa jotain siitä kuuluisasta Linnan juhlien konsertista? Oliko se mahtava kokemus, jännittikö?
– Eihän siinä tavallaan mitään sen erikoisempaa. Sehän on paljon helpompi konsertti kuin yleensä, kunhan vaan oltiin siinä ja soitettiin tuttua perusmatskua tutun orkesterin kanssa. Mutta oli se tilaisuutena hieno. Musta tuntuu että ihmiset ajattelee että Linnan juhlat on jotain suurta, mutta sehän on tapahtumana oikeestaan aika tylsä. Heh.
Onko Tipala vaikuttanut musiikki-uraasi tai -innostukseesi?
– Niinkun muutkin niin mä kävin täällä päivällä ja illalla soittotunneilla muualla. Ja sitten tietty kaikki pohja, mitä Sibelius-akatemiaan tarvitaan, niinkun yleissivistys ja kielet, sen saa täältä ja se on tärkeää.
Olet kuulemma tullut hiljattain isäksikin, onnittelut. Onko lapsen kanssa ollut paljon kiireitä?
– Ei sen kummempia. Muuta kun että nyt on kiire saada sille passi, kun ei oo nimeä vielä ja me lähetään Amerikkaan kohta. Nykysin vauvalla pitää olla oma passi! Mä menen Amerikkaan johtamaan paikallisia orkestereita, töihin. Oon käynyt paljon ennenkin ja olin Los Angelesissa kiinnitettynä niiden orkesteriinkin koko viime vuoden.
Kun vertaat itse rumpujen soittamista ja kapellimestarin töitä, niin onko jompi kumpi mieluisampaa? Onko ikävä omaa musisointia?
– Molemmat on siistii. Kyllä mä haluisin vielä soittaa rumpuja – just niinä aikoina kun oltiin täällä, niin meillä oli rokkibändejä, ja kyllä me veivattiin. Sellasta kaipaa joskus.Mut pääseehän siihen aina takasin. Se on aina musan kanssa hyvä, että tekee vähän kaikkea.
Teksti: Liida Valaja
Kuvat: Riikka Mäkelä ja Ella Valmela
