Kevät on tunnetila. Se on kuiva asfaltti, auringonvaloa säteilevä ihmisjoukko ja peipposten kevätsoidin. Pimeyden väistyessä kansa heräilee talvihorroksesta ja katseet kohoavat loskalammikoista vastaantulevien silmiin. Energian lisääntyessä täyttyvät myös kalenterit, ja monen kohdalla kevät onkin vuoden kiireisintä aikaa. Lukioissakin on pian aika valmistautua kevään viimeisiin puristuksiin taas yhden lukuvuoden tullessa päätökseen. Vaikka ajan kulua ihmetellään aina ja tähän itsestään selvään asiaan takertuminen toisinaan ärsyttää, on pakko todeta, että lukioaika on ollut tähänastisen elämäni nopeimmin kuluvaa aikaa.
”Vastahan me oltiin ykkösellä”, on ollut yksi yleisimmin kuulluista lausahduksista tämän kevään aikana omassa kaveriporukassa. Ajatus siitä, että reilun vuoden päästä pitäisi kävellä juhlasalin lavalle hakemaan oma lakki ja laulaa Gaudeamus igitur, tuntuu kaukaiselta, vaikka totuus onkin toinen. Muistan miettineeni isosiskojeni ylioppilasjuhlissa muutama vuosi sitten, että onneksi minulla on vielä niin turvallisen pitkä aika omiin kirjoituksiin ja lukiosta valmistumiseen. Todellisuudessa jokainen päivä, viikko ja jakso lukiossa hujahtaa niin nopeasti ja intensiivisesti, ettei aikaakaan kun huomaa jo istuvansa ylioppilaskirjoituksissa.
Olen tyytyväinen siihen, että ymmärsin heti ykkösluokan alkaessa, mikä on lukio-opiskelun tarkoitus. Vaikka joskus ärsyttikin opettajien jatkuva painotus siitä, kuinka ”tämäkin voi sitten tulla ylppäreihin”, niin kyseiseen koitokseenhan lukioaika lopulta meitä valmistaa. Opiskelijat voivat joskus kuitenkin saada näistä puheista sellaisen kuvan, että lukion ainoa tarkoitus on ylioppilaskirjoitukset. Se on harhaluulo. Työtä on tarkoitus tehdä ensimmäisistä päivistä lähtien sen takia, että luodaan vankat perustukset tulevia oppeja varten. Ilman peruspohjaa on vaikea rakentaa kokonaisuutta täsmällisemmillä yksityiskohdilla tai osata soveltaa tietoa. Näitä taitoja tarvitaan kirjoituksissa ja tietenkin myös myöhemmin jatko-opinnoissa ja elämässä. Lukion tärkein tarkoitus on mielestäni toimia ponnistuslautana, josta jokainen voi jatkaa uuden oppimista ja hypätä omaan suuntaansa juuri sinne, minne itseä kiinnostaa.
Itse olen kohdannut jopa ahdistuksen tunteita tajutessani olemassa olevan tiedon uskomattoman määrän ja sen tosiasian, ettei kaikesta itseä kiinnostavasta voi koskaan tietää tarpeeksi. Kaikki lukiossa opiskeltavat reaaliaineet ovat mielenkiintoisia, ja niitä jokaista tahtoisi opiskella, mikäli vain aika riittäisi. Lisäksi lukiossa opiskeltavan aineen laajuus yksittäisessä aineessa on vain pienenpieni murto-osa siitä, paljonko aihe todellisuudessa sisältää tietoa. Tiedonjano on suuri, mutta aika ei mitenkään riitä kaikkeen. Elämä on valintoja täynnä, eikä samaan aikaan ole järkevää opiskella kemistiksi, filosofian tohtoriksi ja juristiksi – ainakaan oman jaksamisen kannalta.
Toistaiseksi aion kuitenkin tietomäärän rajattomuudesta ja ajan puutteesta stressaamisen sijaan keskittyä lukioon ja valmistautua ensimmäisiin kirjoituksiin, jotka koittavat syksyllä. Kesäloma tarkoittaa siis omalla kohdallani lukulomaa, sillä kemian ja psykologian osalta kerrattavaa on yhdentoista kirjan verran. Tässä vaiheessa on hyvä kiittää itseään siitä, että on muistanut tehdä töitä koko lukioajan, jolloin lukeminen on huomattavasti helpompaa asioiden muistuessa mieleen. Luku-urakasta huolimatta on aivojakin muistettava lepuuttaa, joten lukemisesta kannattaa pitää pientä lomaa ja keskittyä kesästä nauttimiseen. Minä en tosin koe ollenkaan inhottavana auringonoton ja psykologian yhdistämistä. Päinvastoin – kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Teksti: Elina Olkkonen
NettiPalassa julkaistut jutut ovat opiskelijoiden mielipidekirjoituksia, reportaaseja jne. Jutuissa ilmenevät näkemykset eivät välttämättä vastaa Tiirismaan lukion virallista kantaa.
